Kun arkeen palaaminen ahdistaa

Mun pitäisi palata maaliskuussa takaisin koulunpenkille. Ja ajatuskin siitä ahdistaa. Tosin lohdullista siinä on se, että koulua on sen 2 kuukautta ja sitten minä toivon mukaan valmistun. Ja mulla on suunnitelmissa vielä jatkaa kotiäiteilyä opintojen loppumisen jälkeen. Mutta kun en haluaisi tulla vielä vedetyksi ulos täältä meidän omasta kuplastamme. Olen nauttinut kotiäitiydestä ihan suunnattomasti. Ja onhan Anton vielä niin pieni. Koulua mulla on kolme iltaa viikossa, joten Anton on isin tai mamman (mun äidin) kanssa äidin ollessa opiskelemassa. Ei siis onneksi vielä joudu mihinkään päiväkotiin.

Enkä siis todellakaan ajattele heidän olevan mitenkään huonompia vanhempia, joiden on pakko laittaa lapsi siinä vuoden iässä päiväkotiin. Tai jos joku kaipaa takaisin työelämään. On niin monia erilaisia tapoja olla vanhempi. Yhtä monta tapaa kuin on vanhempaakin. Minä haluan kasvattaa lastani kotona niin pitkään kuin se on mahdollista tai tuntuu hyvältä. Ja onneksi myös isimies, Toni, on samaa mieltä kanssani tästä asiasta. Meillä ei ole vielä asuntolainaa tms., joka pakottaisi minut töihin heti virallisen äitiysloman loppumisen jälkeen. Joten elämme sitten pienemmillä tuloilla, jotta Anton saa vielä jatkaa kotoilua äidin kanssa. Tämä on meidän valintamme. Ja minä ehdin vielä niitä oikeita töitä tekemään vaikka kuinka ja paljon. Anton on kuitenkin pieni vain kerran.

Toki varsinkin kun Anton hiukan kasvaa niin on tärkeää, että hän pääsee näkemään ikätovereita ja leikkimään muiden lasten kanssa. Sen takia me käydäänkin harrastamassa (äitikin toki nauttii aina välillä siitä aikuisesta seurasta...). Ja onhan niitä kaikenlaisia kerhojakin, joihin voi mennä mukaan. Tällä hetkellä on tällaiset fiilikset.

Näihin mietteisiin. Mukavaa tiistaita!

Jenna